Ensi-illan huuma

Standard

Pystytyspäivänä ensi kertaa nähdessäni Sigyn-salin lavan ja katsomon jouduin hetkeksi istahtamaan alas. Tuntui aivan käsittämättömältä, että kahden illan kuluttua me esiintyisimme siellä. Tivolin tanssilattia kutistui yhtäkkiä mielessä, ja vatsanpohjassa alkoi mouria jännitys. Viikonloppu oli monilta osin teatterilla pitkä, mutta tiimien yhteishenki ja toisten kannustus kantoivat aina kenraaliharjoitukseen asti, joka vedettiinkin vahvasti hyvällä energialla ja fokuksella. Kenraalin jälkeen mielessäni kuitenkin pyöri vain, että huomenna esittäisimme tämän kaiken yli 300 henkilön yleisölle. Tällöin perhoset alkoivat lentämään toden teolla mahan pohjassa.

Ensi-iltapäivänä saavuin teatterille täynnä intoa ja kohtasin muut Speksin tiimit vähintääkin yhtä innoisaan ja jännittyneinä. Koko päivän oli ollut pakonomainen tarve hyppiä ja höpöttää, ja maskissakin istuminen tuotti hieman vaikeuksia jännityksen kourissa. Kellon lähestyessä seitsemää alkoivat tunteet koko ajan kuohumaan enemmän sisälläni, enkä enää osannut kertoa pelottiko vai oliko tämä vaan siistein asia, mitä olin ikinä tehnyt. Näyttelijöiden lämpän aikana keskittyminen oli huipussaan ja tunnelma lähes käsinkosketeltava. Takahuoneessa, kun skoolasimme tyttöjen kanssa skumppaa ja tajusimme, että ihmisiä oli alkanut valua teatterille, tuli aivan absurdi olo. Periaatteessa tiesin tarkalleen, mitä olin kohta menossa tekemään, mutta toisaalta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman piti.

Noin vartti ennen esityksen alkua vetäydyimme näyttelijöiden kanssa kaikki hieman omiin oloihimme. Toiset hiljentyivät nurkkiin käymään läpi vuorosanojaan, ja toiset kävelivät ympäri takahuonetta toistellen mitä ihmeellisimpiä lauseita. Lopulta, kun kello tuli seitsemän ja bändi soitti ensimmäiset sävelensä, aloitti sydämeni aivan oman tanssinsa rinnassani. Seuratessa ensimmäisiä kohtauksia kulisseista, oli aivan upeaa katsoa vanhoja speksaajia ja heidän improvisaatio- ja näyttelytaitojaan. Oli kummallista herätä siihen mielettömyyteen, että minä olin täällä tekemässä aivan samaa juttua heidän kanssaan. Oman vuoron lähestyessä sydän halusi jo suorastaan pompata ulos kurkustani ja kroppa oli paniikista kankea. Sitten, kun valot syttyivät ja juoksin lavalle ei sydän enää riuhtonutkaan rinnassa ja jännitys katosi. Ensimmäisen omstartin jälkeen, yleisön puhjetessa nauramaan ja taputtamaan, muuttuivat viimeisetkin perhoset vatsassa hurmokseksi. Tunne oli ihana, ja lavalta poistuessani melkein kuulin, kuinka adrenaliini virtasi suonissani.

11001413_10205399338676636_422731847_o

Näytöksen loppuessa, kumarrusten aikana, alkoi poskilihaksiin sattua, kun hymy venyi kirjaimellisesti korviin asti. Yleisön taputtaessa oli käsittämätöntä ymmärtää, että he kaikki hurrasivat meille. Perheen ja ystävien halaukset ja ihmetys siitä kuinka upea Speksimme oli sai minut leijailemaan pilviin. Esityksen jälkeen lavan takana kestohymyä ei saanut pois kenenkään kasvoilta. Kaikki juoksivat halailemassa toisiaan, ja itsekin hypin ja tanssin ympäri takahuonetta. Tuottajan onnellinen ja vilpitön halaus sekä ohjaajan hymy ja kehut saivat minut tuntemaan, että olen juuri siellä, missä pitääkin. Kaikki tiimit olivat tehneet huikeata työtä ja se näkyi, ensi-ilta oli mennyt aivan nappiin. Tunnelma oli kuin kauppatorilla Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden. Katsoessani ympärilleni tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain olla osallisena tätä kaikkea.

Eveliina Nousiainen

Näyttelijä

C. Laxus

Kuva: Kimmo Nikula

Advertisements